Ratikoiden Helsinki
Raitiolinjoja alettiin Helsingissä rakentaa vuonna 1890. Säännöllinen raitioliikenne alkoi vuonna 1891. Rataverkon pituudeksi tuli 8,5 kilometriä ja raideväli oli yksi metri. Raiteisto oli aluksi yksisuuntainen, eikä pysäkkejä ollut, vaan vaunuun saattoi nousta reitin varrelta.
Raitiovaunua veti yksi hevonen, joka vaihdettiin kolmen tunnin välein. Ylämäessä valjastettiin avuksi toinen. Hevoset oppivat reitit niin, että tunsivat ne pimeässä ja huonossa säässäkin.
Hevosraitiovaunujen linjoja oli aluksi kaksi: Töölö-Kauppatori-Kaivopuisto ja Sörnäinen-Kauppatori-Lapinlahti. Tallit sijaitsivat Töölössä Ruusulan alueella. Samalla alueella, vuonna 1900 rakennetussa vaunuhallissa, sijaitsee nykyisin Ratikkamuseo.
”Oven suuta älä sulje, peremmälle heti kulje!”
Linjat merkittiin väreillä, sillä aikuistenkaan lukutaito ei ollut kehuttava. Liikenteessä pärjäsi, kun muisti, minne eriväriset linjat veivät. Linjojen numero- ja kirjaintunnukset otettiin käyttöön 1920-luvulla. Esikaupunkeihin kulkevat linjat saivat kirjaintunnukset ja muut numeron.
Ensimmäiset matkaliput olivat poletteja. 1900-luvulla siirryttiin paperi- ja pahvilippuihin, joita rahastajat lävistivät tai leimasivat. Rahastajat pitivät jöötä vaunuissa aina vuoteen 1987 asti.
Kaupungin kasvaessa raitiotieverkko laajeni. Väestö tarvitsi nopeaa ja halpaa kulkuneuvoa. Hevosvetoisen linjaston laajentaminen ei ollut kannattavaa, joten vuonna 1900 voimanlähteeksi otettiin sähkö.
”Kaksin käykää sisään, ulos, matkan joutuisuus on tulos!”
1930-luku oli raitioliikenteen kulta-aikaa. Vuosikymmenen alussa liikenteessä oli 168 moottorivaunua ja 147 perävaunua, ja vuoteen 1939 mennessä raitiovaunumatkojen määrä oli jo 61 miljoonaa vuodessa.
Toisen maailmansodan aikana Helsingin julkinen liikenne oli raitiovaunujen varassa. Bussit oli otettu armeijan käyttöön. Sähkö- ja kuljettajapula vaivasivat, ja kalusto rappeutui korjaustarvikkeiden puutteessa. Sodasta toipuminen kesti vuosia.
”Puhelut kuljettajan kanssa kielletyt.”
1960-luvulla yhä useampi helsinkiläinen hankki oman auton, ja liikenne ruuhkautui. Raitiovaunuja alettiin pitää kömpelöinä ja jopa niiden käytöstä luopumista harkittiin.
1970-luvulla mielipiteet muuttuivat jälleen raitiovaunuille suosiollisiksi. Uusien nivelvaunujen hankkiminen liikennelaitokselle alkoi. Raitiovaunut saivat omia kaistoja ja liikenne sujui entistä paremmin. Uusia reittejä syntyi kaupungin kasvaessa. Nykyään ratikat ovat erottamaton osa Helsingin kaupunkikuvaa ja -kulttuuria.
Lisätietoa raitiovaunuista on Suomen Raitiotieseuran sivuilla.